Mä mietin paljon sitä, mitä muut musta ajattelee. Mun ajatuksia on helppo muokata lyttäämällä ne täysin, sitten ihmettelen, että mikä meni vikaan. Puhun nyt siis läheisistäni, en hyvän päivän tutuista, enkä siitä mitä netissä kirjoitellaan. 

Löydän itseni usein miettimästä "mutta, kun mä haluan", kyse ei ole lapsenomaisesta kiukuttelusta minkään lelun tai namipussin perään, vaan omaa elämää koskevista isoista asioista, oikeasti isoista asioista.

Mitäs jos me halutaan muuttaa, myydä meidän asunto, vaihtaa maisemaa ja saada pienemmällä rahalla isompi asunto? Aina löytyy joku joka lyttää meidän haaveet, eikä ymmärrä mitä me halutaan tai tarvitaan. Mitä jos me ei haluta kituuttaa kalliissa asunnossa, syödä samaa ruokaa viikkotolkulla ja miettiä joka kerta, mitä voidaan ruokakaupasta ostaa? Onko väärin haluta hieman parempaa elintasoa? Mä ymmärrän sen, että aika asunnon myynnille ei ole hyvä, mä ymmärrän sen, että he ajattelevat sitä, mikä olisi meidän parhaaksi... Heidän mielestä.

Mulla on pää aivan pyörällä, tiedän mitä mä haluan, mutta ajattelen mitä muut ajattelevat siitä. Miten voisin toteuttaa haaveeni ilman, että loukkaan tai suututan toisen, tai pahimmassa tapauksessa, tuotan pettymyksen.

Yksi ystävä sanoo mulle aina, että "älä mieti mitä muut sanoo, tee niinkuin susta tuntuu parhaalta". Mä yritän, yritän tosissani, joskus onnistun, usemmiten en. Aina mieleen tulee se, mitä joku on sanonut. Tiedän mitä muut olettavat mun tekevän, tiedän mitä muut musta haluavat, mutta en ole ihan varma haluanko mä sitä. Välillä tuntuu, että elän jokun ihan toisen ihmisen elämää, koska kuuntelen aina muiden mielipiteitä ja unohdan omani kokonaan, kunnes taas muistan ne ja olen ihan ihmeissäni, että mitä ihmettä taas on tapahtunut. Tämäkin postaus on ollut mulle todella vaikea kirjoittaa, kädet täristen oon painellut näppäimistön kirjaimia saaden nämä sanat aikaan. Mä tiedän mitä tästä seuraa, mutta mä haluan ottaa sen riskin nyt.

Minä haluan olla minä, haluan elää omaa elämää, omalla tavallani, omilla säännoilläni.

Mä en halua, että mua ohjaillaan, koska siihen pystytään. Mä haluan, että mun tukena ollaan. Haluan tietää, että mulla on edelleen ne läheiset tallella, päättäisinpä mitä tahansa.

Mä olen aina sanonut, että kaksi lasta on se sopiva määrä. Mulla kuitenkin on oikeus muuttaa mieltäni, olenhan nainen, heh. Mitä jos me haluttaisiinkin vielä kolmas lapsi? Mulle on sanottu suoraan monen monta kertaa, että me ei saataisi enää haluta kolmatta lasta. Mulle on sanottu, että tulee liian suuri ikäero. Mulle on sanottu vitsillä, että mut passitetaan hoitoon jos mietin vielä kolmatta lasta. Miksi? Miksi mun pitäisi elää niinkuin kaikki muut? Miksi mä en saisi haluta sellaista asiaa, mitä muut eivät voi ymmärtää? Tottakai pitää miettiä, mitä kolmas lapsi tuo tullessaan ja ollaanko me varma siitä, että aika ja resurssit riittää. Olen kyllä miettinyt ne asiat ja tiedän mitä se vaatii. Ymmärrän sen, että ei saada kahden keskistä aikaa, ymmärrän sen, koska sitä ei nytkään ole.

Mulla on itsellänikin vaikea välillä ymmärtää, miten olen niin erilainen eri ihmisten kanssa, koska pidän itseäni kuitenkin sellaisena ihmisenä, joka uskaltaa sanoa, mitä ajattelee. Ei se kuitenkaan niin ole. Toisille voin sanoa päin naamaa suoraan kaiken, kun taas toisille en uskalla sanoa mitään, mitä ajattelen tai mitä haluan. Tony on varmasti ainoa, oikeasti läheinen kenelle voin sanoa, mitä ajattelen. Mä voisin sanoa, mitä mä haluan, mitä mä ajattelen, mutta mietin aina, mitä siitä seuraa. Kuinka pahan saarnan saan jos sanon sen, minkä haluan sanoa? Mitä jos mun idea jostain asiasta onkin ihan tyhmä. Olen mielummin siis hiljaa, kun kuuntelen marmatusta. Olen mielummin hiljaa, kun tunnen itseni tyhmäksi, joka ei osaa ajatella.

Nämä asiat vaikuttavat siihe, miksi en tuo itsestäni paljon esille. Paljon olisi asiaa, mutta en uskalla mistään kertoa.

-Tia